Pitääkö osata ratsastaa ja ajaakin?

Kuten blogin esittelytekstissä mainitaan, olen aloittanut tämän blogin Hevoset ammattina-moduulin aikana ja toteuttanut moduulin kokoavan raportin tässä muodossa. Moduulia suoritimme tammi-helmikuussa 2015.

Ennen moduulia olin miettinyt hyväksilukua käytännönosuuksien osalta, sillä epäilin käytännönjakson olevan sisällöltään suppea, ja näin turha minulle. Kun moduulin aloitus lähestyi ja juttelin muiden kanssa, päätin korjata asennettani ja lähteä Ypäjälle suorittamaan käytäntöjä. Onneksi päätin näin.

Käytännön jaksolla pääpaino oli hevosen oikealla käsittelyllä, varusteiden tuntemisella, ajamisella sekä ratsastuksella. Sain ehdottomasti enemmän irti ravipuolelta, sillä ratsupuolen touhut olivat paljolti sitä samaa, mitä teen 10 muunkin hevosen kanssa joka viikko. Ravipuolella muutama erikoisempi varuste oli täysin vieras, eikä valjastuskaan ensimmäisinä päivinä sujunut ilman apua. Ajotunnit sujuivat ongelmitta, ja olin yllättynyt siitä kuinka paljon me opiskelijoina pääsimme tekemään itse. Kun sain arvostelussa 4-5 joka kohdasta, kyllä hymyilytti. Tällaiselle ratsuihmiselle tuollainen oli enemmän kuin hyvä arvio.

Ravinäyttöön lähdössä.

Ratsupuolella palautui kunnioitus opetushevosia kohtaan. Vaikka tunneillamme käytettiin perusratsastettuja suomenhevosia, oli jokainen näistä äärettömän yhteistyöhaluinen, mikä on tuntihevosella korvaamaton ominaisuus. Olin myös mielessäni iloinen siitä, että hevosten hoitoon panostettiin (juotto, jalkojen kylmäys, suojia/pinteleitä, loimitus jne.). Tuntien sisältö oli suunniteltu sopimaan eri tasoisille ratsastajille, mutta perusasioita ne GP-ratsastajatkin hioo, joten pistin itseni koville jokaisessa tehtävässä. Kun ratsastusnäytöstä napsahti numeroksi 5, olin hiukan ihmeissäni, että niinkö hyvin se meni. Oli siitä tsemppaamisesta siis hyötyä.

Näillä viikoilla omassa mielessäni pyöri lähinnä sana intohimo. Se on varmasti sana joka pyörii toisinaan jokaisen hevosalalla työskentelevän mielessä. Miksi teen tätä työtä kun helpommallakin pääsisi? Koska rakastan tätä lajia, hevosia ja kaikkea mitä tähän kuuluu.

Intohimo näkyi myös Ypäjällä monessa asiassa. Ravipuolen opettajamme Piia oli enemmän kuin hyvä esimerkki siitä, millainen on hyvä ohjaaja/opettaja. Joka päivä vastassa oli hymyilevä ihminen, joka jaksoi päivästä toiseen tarkistaa meidän epäluuloisten opiskelijoiden laittamia kielisiteitä ja teki tämän iloisesti jutellen. Vaikka virheitä sattui ja tarvittiin välillä paljonkin apua, ei kertaakaan tullut "olenpa huono" -olotilaa, koska palaute virheistä esitettiin niin rakentavasti, ettei sitä ehtinyt murehtimaan. Se, että tekee työtä mistä nauttii, näkyy ulospäin. Piian kommentti "soittakaa vaan jos haluatte tulla ajamaan mun hevosia meille kotiin" kruunasi koko homman. Mietin, että tällaiseksi ammattilaiseksi mäkin haluan tulla. Näin mä haluan ihmisten musta ajattelevan.

Tämän kuvan päivitin someen Ypäjä viikoilla. #melkeinraviurheilua #heppatyttö #Ypäjällä #on #niin #mukavaa

Vaikka raviurheilu Ypäjällä antoikin enemmän, huomasin silti sen, että oma tulevaisuuteni on silti todennäköisesti painottunut ratsuihin. Olen aina ollut innokas oppimaan uutta, joten oli luonnollista, että ajaminen ja valjastaminen vieraampina asioina opettivat enemmän. Silti se ratsastusnäytön 5 herätti enemmän onnistumisen fiiliksiä. Oma kiinnostus ratsuihin näkyi myös käytännössä; miten se pintelin kääriminen miljoonatta kertaa tai pohkeenväistön hiominen tunnilla voikin olla kerrasta toiseen niin kivaa? Hienon tunteen antoi myös se, että vuorovaikutus minun ja ratsastuksenopettajamme Annin kanssa toimi hyvin: useamman päivän päätteeksi kävimme keskustelua erilaisista harjoituksista, treeneistä, hevosalan tapahtumista ja meidän tulevaisuudestamme hevosalalla.

Voisin kuvitella joskus opettavani ratsastusta vähän isommassa mittakaavassa kuin mitä nyt. Tähän mulla on omat suunnitelmani: 2-3 henkilön ryhmät, oikeasti osaavat hevoset (mielellään itse koulutetut), motivoituneet ja kehittymisestä kiinnostuneet oppilaat, toimivat puitteet. No, tulevaisuuttahan ei synny ilman unelmia.

Onneksi lähdin mukaan Ypäjän viikoille. Vaikka varsinaista "oikeaa" oppimista tuli käytännössä vähän, oli tuo kaksiviikkoinen omalla tavallaan erittäin opettava kokemus. Lyhyessä ajassa näin, miten eri tyyleillä ravi/ratsupuolella voidaan toimia perusasioissakin, palautin mieleeni sen, miten tärkeää työtä opetushevoset tekevät, tutustuin pariin hevosalan ammattilaiseen jotka olivat molemmat huippu-tyyppejä ja muistutin itseäni että tällä alalla ei tule koskaan valmiiksi. Nöyryys on ominaisuus, jota tarvitaan.